sunnuntai 24. elokuuta 2014

Hapuillen..

 
Mitä minulle kuuluu?
 
Sitä kysyn itseltäni kun kirjoitan tänne jotain.
Nykyisin en tiedä tarkalleen
mitä haluan kertoa.
Annan sanojen tulla.
Niin tänäänkin.
 
Kun on kauemmin ollut kirjoittamatta,
sanat ovat hakusessa, kirjoittaminen kankeaa.
Oma itse jotenkin
vaikeammin tavoitettavissa.
Mutta onneksi kuitenkin löydettävissä. ;)
 
Viime kevään olin puolipäiväisesti töissä.
Nyt elokuun alusta kokopäiväisesti.
Työ on ihanaa ja antaa paljon,
mutta minne ihmeeseen illat sujahtavat,
kysyn vaan.
Ei siis mikään ihme,
etten meinaa löytää itseäni
täältä blogista.
 
 
Kaikki kässäilyt ovat jääneet totaalisesti.
Koti juuri ja juuri tunnistettavissa.
Jos äitini ei kävisi meillä siivoilemassa,
meidän koti olisi todennäköisesti
pian jossain
 kaaoksesta järjestykseen-ohjelmassa.
Mies sanoo, etten huomio.
Totta, mutta missä välissä.
 
Tässä kohtaa tiedän varmemmin kuin koskaan sen,
että kymmenisen vuotta kotiäitinä
niin rulettaa.
Hitaat aamut, kodin lämpö,
teekuppi ja hesari,
syli aina täynnä,
nuhruiset ja nuhaiset vaatteet (minun päälläni),
valtavan pitkä päivä edessä,
joka tuntui ikuisuudelta.
Mistä sellaisia päiviä vielä saisi!?!
Nyt tuntuu, että aamulla kun herää,
niin seuraavaksi käy jo yöunille.
 
 
Siitä ei ole niin kauan
 kun lapset olivat  pieniä syliteltäviä,
mutta
silti,
voi elämän kevät,
nyt kun saan töissä rullata ja sylitellä
 yksivuotiaita
 niin voin kertoa, että
sydän pakahtuu.
Niitä suloisia töttörösuita ja
pullukkasormia.;)
Ja tekstiä tulee, ihan koko ajan.
Olen vauvahullu.
Arvatkaa sitä tunnetta,
kun pikkuinen viime viikolla
nukahti päiväunille syliini.
Autuutta.
 
Tällaista minulle ainakin kuuluu.
 
Ensi viikolla alkaa taas
 "kunnon" treenaaminen
kun kisaryhmämme yhteiset tanssitreenit käynnistyvät.
 
Siihen mennessä toivon kurkkukivun kadonneen
ja sokerittoman elämän alkaneen. ;)
 
Iloa alkavaan viikkoosi!
 
 
 
 
 


6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Itsekin olen mielessäni kauhistellut ajatusta ajan riittämisestä siinä vaiheessa kun täytyy taas työelämään lähteä...
Mutta uskon, että aika on ratkaisu. Eli pikku hiljaa sitä varmaan oppii hoitamaan työn, kodin lapset ja hyvällä lykyllä pitämään huolta vielä parisuhteestakin ;) ... Jouluun mennessä elämän muutoksesta on tullut arkista ja kaikki hoituu jo rutiinilla.

Täällä podetaan kanssa mieletöntä kurkkukipua ja nenukin vuotaa...

Hanna(-Maija)

Nonna kirjoitti...

Heh, täällä kurkkukipu jo selätetty viikon potemisen jälkeen!

Onneksi sinulla on nyt pehmeä lasku, eli saat taas kohta hengähtää. Ja onneksi on se apuverkosto!

Tsemppiä arkeen ja nähdään pian!

Anonyymi kirjoitti...

"Mitä minulle kuuluu?" Oikein pysähdyin tuon kysymyksen äärellä, Niin usein pidän huolta kaikesta ja kaikista muista, ja harvoin pysähdyn miettimään ja kuulostelemaan itseäni.Kiitos tästä "herätyksestä", Kamomilla. Onnea työhösi ja kodin pyörittämiseen sen rinnalla. Tekstistäsi välittyy, että pidät työstäsi. Sellaista on mukava lukea. Iloa sinunkin viikkoosi t. Kukka

kamomilla kirjoitti...

Hanna(-Maija), Kiitos tsempistä! :) Tämä työ on sijaisuus ja ei ainakaan tällä erää kestä edes sinne jouluun asti.;) Toiveissa olisi sitten oman alan työt, vaikka olenkin tässä työssä nyt viihtynyt tosi paljon.
Minulla kurkkukipu jo laantui, mutta tukkoisuus jatkuu...
Terkkuja! :)

Nonna, ilman apuverkostoja olisin ihan ihmeissäni.
Terkkuja ja pian nähdään! :)

Kukka, Ole hyvä, ja kiitos tsempeistä! :)
Mukavaa viikkoa sinulle !

Elisa kirjoitti...

Tsemppiä, kyllä se siitä, aika aikaansa kutakin. Ja jokaisessa asiassa on ne hyvät ja ihanat puolet!

Ihana äiti sulla!

kamomilla kirjoitti...

Kiitos Elisa tsempeistä!! Kääk, en ymmärrä milloin ehdin lukea teidän kaikkien kuulumisia, saati itse postata. Kuten sanoit, aika aikaansa kutakin, kait pian totuttuani tähän uuteen aikatauluun löydän jonkin kolon bloggaamisellekin...;)