Mitä minulle kuuluu?
Sitä kysyn itseltäni kun kirjoitan tänne jotain.
Nykyisin en tiedä tarkalleen
mitä haluan kertoa.
Annan sanojen tulla.
Niin tänäänkin.
Kun on kauemmin ollut kirjoittamatta,
sanat ovat hakusessa, kirjoittaminen kankeaa.
Oma itse jotenkin
vaikeammin tavoitettavissa.
Mutta onneksi kuitenkin löydettävissä. ;)
Viime kevään olin puolipäiväisesti töissä.
Nyt elokuun alusta kokopäiväisesti.
Työ on ihanaa ja antaa paljon,
mutta minne ihmeeseen illat sujahtavat,
kysyn vaan.
Ei siis mikään ihme,
etten meinaa löytää itseäni
täältä blogista.
Kaikki kässäilyt ovat jääneet totaalisesti.
Koti juuri ja juuri tunnistettavissa.
Jos äitini ei kävisi meillä siivoilemassa,
meidän koti olisi todennäköisesti
pian jossain
kaaoksesta järjestykseen-ohjelmassa.
Mies sanoo, etten huomio.
Totta, mutta missä välissä.
Tässä kohtaa tiedän varmemmin kuin koskaan sen,
että kymmenisen vuotta kotiäitinä
niin rulettaa.
Hitaat aamut, kodin lämpö,
teekuppi ja hesari,
syli aina täynnä,
nuhruiset ja nuhaiset vaatteet (minun päälläni),
valtavan pitkä päivä edessä,
joka tuntui ikuisuudelta.
Mistä sellaisia päiviä vielä saisi!?!
Nyt tuntuu, että aamulla kun herää,
niin seuraavaksi käy jo yöunille.
Siitä ei ole niin kauan
kun lapset olivat pieniä syliteltäviä,
mutta
silti,
voi elämän kevät,
nyt kun saan töissä rullata ja sylitellä
yksivuotiaita
niin voin kertoa, että
sydän pakahtuu.
Niitä suloisia töttörösuita ja
pullukkasormia.;)
Ja tekstiä tulee, ihan koko ajan.
Olen vauvahullu.
Arvatkaa sitä tunnetta,
kun pikkuinen viime viikolla
nukahti päiväunille syliini.
Autuutta.
Tällaista minulle ainakin kuuluu.
Ensi viikolla alkaa taas
"kunnon" treenaaminen
kun kisaryhmämme yhteiset tanssitreenit käynnistyvät.
Siihen mennessä toivon kurkkukivun kadonneen
ja sokerittoman elämän alkaneen. ;)
Iloa alkavaan viikkoosi!