Hapuillen..

 

Mitä minulle kuuluu?

 

Sitä kysyn itseltäni kun kirjoitan tänne jotain.

Nykyisin en tiedä tarkalleen

mitä haluan kertoa.

Annan sanojen tulla.

Niin tänäänkin.

 

Kun on kauemmin ollut kirjoittamatta,

sanat ovat hakusessa, kirjoittaminen kankeaa.

Oma itse jotenkin

vaikeammin tavoitettavissa.

Mutta onneksi kuitenkin löydettävissä. ;)

 

Viime kevään olin puolipäiväisesti töissä.

Nyt elokuun alusta kokopäiväisesti.

Työ on ihanaa ja antaa paljon,

mutta minne ihmeeseen illat sujahtavat,

kysyn vaan.

Ei siis mikään ihme,

etten meinaa löytää itseäni

täältä blogista.

 

 

Kaikki kässäilyt ovat jääneet totaalisesti.

Koti juuri ja juuri tunnistettavissa.

Jos äitini ei kävisi meillä siivoilemassa,

meidän koti olisi todennäköisesti

pian jossain

 kaaoksesta järjestykseen-ohjelmassa.

Mies sanoo, etten huomio.

Totta, mutta missä välissä.

 

Tässä kohtaa tiedän varmemmin kuin koskaan sen,

että kymmenisen vuotta kotiäitinä

niin rulettaa.

Hitaat aamut, kodin lämpö,

teekuppi ja hesari,

syli aina täynnä,

nuhruiset ja nuhaiset vaatteet (minun päälläni),

valtavan pitkä päivä edessä,

joka tuntui ikuisuudelta.

Mistä sellaisia päiviä vielä saisi!?!

Nyt tuntuu, että aamulla kun herää,

niin seuraavaksi käy jo yöunille.

 

 

Siitä ei ole niin kauan

 kun lapset olivat  pieniä syliteltäviä,

mutta

silti,

voi elämän kevät,

nyt kun saan töissä rullata ja sylitellä

 yksivuotiaita

 niin voin kertoa, että

sydän pakahtuu.

Niitä suloisia töttörösuita ja

pullukkasormia.;)

Ja tekstiä tulee, ihan koko ajan.

Olen vauvahullu.

Arvatkaa sitä tunnetta,

kun pikkuinen viime viikolla

nukahti päiväunille syliini.

Autuutta.

 

Tällaista minulle ainakin kuuluu.

 

Ensi viikolla alkaa taas

 "kunnon" treenaaminen

kun kisaryhmämme yhteiset tanssitreenit käynnistyvät.

 

Siihen mennessä toivon kurkkukivun kadonneen

ja sokerittoman elämän alkaneen. ;)

 

Iloa alkavaan viikkoosi!