Jotain viriämässä

 

marraskuu

kuollut maa

menetetty toive

 

näin luullaan

 

mutta minä hymyilen sinulle niin

että tyly asvaltti räjähtää kukkimaan

tulenpunaiset unikot versovat betonista

perhoset lehahtavat lentoon vatsassasi

niiden siivistä nousee uusi hymy

sinun kasvojesi kautta se leviää sulana kultana

koko tunnetun maailman ylle

ei sellaista valoa ole nähty koskaan

 

ja tämä kaikki tapahtuu marraskuussa

joka on kuolleen maan kuukausi

joka on menetetyn toiveen kuukausi

 

näin luullaan

 

(Elina Yrjölä)

 

 

 

Minulla on haave.

Haluaisin antaa aikaani

jollekin sellaiselle lapselle,

joka sitä kipeästi tarvitsee.

 

Nyt

minulla on ympärilläni

paljon lapsia päivittäin.

Aamusta iltaan.

Töissä useampi.

Ja kotona muutama.

 

Mikään ei tuota minulle suurempaa

iloa ja lämpöä ja onnistumisen tunnetta

kuin se

kun saan olla lasten ympäröitynä.

 

 

Läsnäoloa mitä suurimmassa määrin.

Sitä ennen kaikkea tarvitaan.

 

On vaan muistettava

tankata itsensä

säännöllisesti

täyteen energiaa

ja

hyviä asioita,

jotta on taas josta jakaa.

 

 

Minä haaveilen

myös siitä,

että saan vetää päälleni

treenikamppeet

ja

suunnata kulkuni kohti tanssisaleja.

 

Heinäkuun lopulla olin rasittanut akillesjänteeni

sellaiseen kuntoon,

että tämän syksyn hallitseva sana on ollut

lepo.

 

 

Minulla on sellainen kutina,

että nuo molemmat haaveet toteutuvat.

Ennemmin tai myöhemmin.

 

<3