Tiedätte kaikki
elokuvista sen hetken
kun yksi juoksee junalaiturille,
mutta liian myöhään.
Toinen on jo junassa.
Vain junan takavalot näkyvät,
kun se kaartaa mutkassa
pois näkyvistä.
Niin,
tuollainen tunne
minulla on juurikin nyt.
Se juna nimittäin on tainnut
ohittaa laiturin,
jolla seison.
Se vauva-juna.
Häthätään saisin vielä
junan kiinni jos
lujaa juoksisin,
mutta...
Havahduin
eilen illalla ajatukseen,
että viimeiseen vuoteen en ole
enää potenut vimmattua
vauvakuumetta.
Muuta on ollut ja tullut
tilalle.
Vaivihkaa olen
saanut omaa elintilaa
takaisin
ja löytänyt omaan
henkilökohtaiseen elämääni
uusia ulottuvuuksia.
Aika helpottavaakin.
Viimeiset vuodet
vauva-haaveiden suhteen menossa,
mutta nyt oikeasti
ensimmäisen kerran
mietin
itse,
että näin taitaa olla ihan hyvä.
Enää ei kirpaise niin.
Mitä ihminen tekisikään
saadakseen
vastasyntyneen nyytin
syliinsä.
Herätä yöllä
maitosuihkuun ja
vauvantuoksuun.
Toisaalta
mitä kaikkea ihminen
voikaan tehdä
nyt
olemassa olevien lastensa
kanssa,
kun hoidettavana
ei ole
pikkuista,
jonka ehdoilla
pyörisi koko talo.
Elämä on.
