Juhannuksen jälkeisissä tunnelmissa...

Aamun kirkkaus

on niinkuin laulu.

Itse taivas lepää järvessä.

Liikkumatta,

autuaina pilvet uneksivat

 ilman äärillä.

 

Kaislat välkkyy kastepisaroista,

metsä hymyy läpi kyynelten.

Kaukaa, helisten ja värähdellen

rastaan huilu jumalallinen.

 

(Saima Harmaja)

Jännä juttu,
elämä on nykyisin
useaan otteeseen vuoden aikana
sellaisessa kohdassa,
jolloin erityisesti huomaan
 lasteni kasvaneen,
erityisesti esikoisen.
On synttärit
koulujen päättäjäiset,
yhä enemmän itsenäistymisen
ja irrottautumisen kohtia.
Esikoinen on jo aika iso.
11-vuotias.
Kun katson häntä
näen silti vielä sen
suloisen pikkuisen,
josta hän on kasvanut nuorukaiseksi.

Nuoremmat kaksi ovat meillä vielä
ihan lapsuuden maailmoissa.

Jos pikkulapsia on mahtavaa seurata
niin on muuten tuollaista
nuorukaistakin,
joka on jo
 ensimmäisten
 räpistelyharjoitustensa jäljiltä
noussut omille siivilleen.
Yhä enemmän näkyy se
joksi hän on kasvamassa.

Voi elämän herkkyyttä.
Ja sitä herkkyyden tilaa,
jossa äippä herkistelee poikasiaan.

Ihanaa viikkoa kaikille!

Minä nautin nyt hissuttelusta.
Johan tässä taas olikin vipinää
kesäkuun tähän vaiheeseen asti.

Ciao!

 <3