tiistai 10. syyskuuta 2013

Yön pimeinä tunteina...

  
No niin,
tässä sitä ollaan.
Kun ei vähään aikaan päivitä blogiaan,
niin käy klassisesti niin,
että "paluu" tänne on aina vähän hankalaa.
 
Pinnan alla kuitenkin kytee.
Kaikenlaista.
 
Niitä näitä tullut mietittyä.
Seuraavanlaistakin...
 
Aika usein tulee luettua
tuoreiden äitien komentteja
siitä kuinka
 he eivät ole lapsen saannin myötä muuttuneet
ihmisinä tippaakaan.
 
En vaan osta tuota lausetta.
 
Saa ihminen sitten lapsen,
 menee naimisiin,
muuttaa,
sairastuu,
vaihtaa työpaikkaa,
tutustuu uuteen ihmiseen,
eroaa,
tai aloittaa vaikka
uuden harrastuksen
tms.
Elämällä vuodesta toiseen
prikulleen
samalla tavalla,
muuttumattomana,
muuttuu ihminen silloinkin.
Ehkä taantuen.
Muutosta sekin.
 
Uuden edessä
uuden oppimisen/tilanteen kautta
muuttuu väkisinkin,
ainakin vähän.
Tahtomattaankin.
 
Ihminen muuttuu
kaiken aikaa.
Eikö olisikin aika tylsää
jos niin ei olisi!?!
Jälkikäteen katsomalla
taakseen
elettyä elämää,
sen muutoksen näkee parhaiten.
 
Tarkoitukseni ei ole morkata,
pohdin vaan sitä
miksi ihminen kokee tärkeäksi sanoa,
ettei esimerkiksi äitiys
muuttaanut itseä lainkaan.
 
 
 
Kauniita unia Ystävät!
 
<3
 


6 kommenttia:

Tuula kirjoitti...

Elämähän on tosiaan pelkkää muutosta. Ihminen peilaa ja heijastaa jollain tavalla kaikkea sitä mitä ympärillä on, ja reagoi siihen. Ehkei sitä aina itse tiedosta, mutta aina jotain pientä muutosta on :)

Voisiko olla, että joillain äideillä on tarve todistella, ettei äitiys muuta heitä, vaan että he pysyvät "omina itsenään". Jos he kokevat, että heidän "pitäisi" jollain lailla muuttua, sellaisiksi tietynlaista yleistä mielipidettä vastaaviksi äideiksi, jollaisia he eivät ehkä halua itse olla. Ehkä se muuttumattomuuden todistelu on jonkinlaista halua pitää kiinni jostain omasta..? En tiedä, mutta itselle tuli tällainen mieleen... Itselläkin on tässä ollut meneillään jotain (ei aina niin) hiljaista kapinaa äitiyden/naiseuden odotettuja rooleja vastaan. Oikein olen harannut vastaan, että tietynlaisiin muotteihin minua ei saa ängettyä. Ne äitiyden ikonit ovat hirmu vahvoja - tai ainakin koen niin - ja helposti nousee niskavillat pystyyn, jos kokee, että "pitäisi" olla tietynlainen ollakseen "hyvä" äiti.

Mutta KYLLÄ ihan varmasti äitiys on minua muuttanut ja paljon! Aika kamalaa olisi, jos nuo kaksi pikkupalleroa eivät olisi minua millään tavalla liikuttaneet tai muuttaneet ♥

Kiitos hyvästä postauksesta ja ajattelemisen aiheesta :)

VillaVaahtokarkki kirjoitti...

On itseasiassa aika karmivaa, jos elämän muutoskohdat eivät ihmistä muuta. Sehän on täyttä reagoimattomuutta ja penseyttä elämän iloihin ja suruihin. Jämähtämistä paikoilleen omaan ylpeään "täydellisyyteen". Joskus reagoimattomuus tosin voi olla hetkellisesti selviytymis- tai pakokeino, kun pää ja tunteet eivät pysy mukana, jos on kyse todella isosta kriisistä, mutta ei muutoskohtia voi ohittaa. Vastaan ne tulevat ennemmin tai myöhemmin, ja silloin ihmisen on vain pakko muuttua. Lapset ja puoliso sekä äidin kuolema nuorena ovat muuttaneet ja kasvattaneet minua ehkä eniten. Onneksi.
Iloa syksyiseen sadepäivään!

Elisa LPP kirjoitti...

Kahdeksan vuotta sitten sain esikoiseni, mutta näin kun katsoo taaksepäin täytyy sanoa, että tietynlainen muutos on alkanut jo sitä ennen.
Tällä hetkellä olen todella erilainen ihminen, tiedä sitten mistä se kaikki muutos on lähtöisin :)
Erilainen hyvässä ja pahassa.

Anonyymi kirjoitti...

Hei, oli mukava nähdä pitkästä aikaa.
Juu, olen myös aina ihmetellyt tuota ja sitä ajatusta, että siinä, että lapset muuttavat ihmistä, olisi jotain väärää. Lasten jälkeen aivot toimivat erilailla, sitä voisi vaikka verrata kaksikielisyyteen. Kyllä se sellaista aivojumppaa on. Enää et koskaan voi ajatella niin kuin lapsia ei olisi, tulee tällaisia uusia tuntemisen muotoja ja asiteja kuin 'silmät selässä' jne. Kasvattavaa ja ihanaa, huolineenkin. Nyt, kun kaksi kolmesta asuu jo omillaan, en enää mieti, joka hetki ainakaan, missä kukakin liikkuu ja mitä tekee :) Tosin ikävä jäytää välistä. Sellaista se elämä on :)
Mukavia syystuulia, toivottelee Marianne

Taru kirjoitti...

Mahtava kirjoitus! Musta se on naivistisuuden (sanako?) huippu sanoa, ettei muutu ihmisenä kun saa lapsen.

Elämä muuttaa ja hioo särmiä, ja kai se on myös aikuistumista. Esim lasten myötä on pakko aikuistua ja ottaa vastuuta. Elää epäitsekkäämmin ja mielestäni se on ihan jees niin. Lapset ovat ihania kaikessa raskaudessaan....




kamomilla kirjoitti...

Kiitos kaikille yhteisesti kommenteistanne! :)
Kiitos kun jaoitte ajatuksianne.
<3