Valkoinen sohva Rivieralla

Tiedätte kaikki sen ilmiön

kun esimerkiksi

haaveillessaan omasta vauvasta

tai ollessaan raskaana

nainen

näkee ihan kaikkialla naisia

 masuineen.

Minulla on nyt juuri

 sellainen

ilmiö meneillään,

paitsi,

että bongaan

lehdistä ja kirjoista

ja keskusteluista

ihmisten sanomisia

omista elämänvaiheestaan.

Siitä,

miten kussakin ikävaiheessa

on oma

elämän

tunnelmansa,

jokin asia on tyypillistä

ja

päällimmäisenä

 mielessä.

Olen ihan intona

kun löydän

yhteneväisyyksiä

ihmisten kertomisista,

ja siis jottei

tosiasia unohtuisi,

niin olen viimeiset puoli vuotta

työstänyt

omaa mennyttä elämääni

ja tämän hetkisiä

tunnelmiani.

Olen kahlannut

viime kuukaudet mm.

elämänkaaripsykologiaa.

Ai että,

kuinka se onkaan

mielenkiintoista.

Nyt taidan uskaltautua siitä

täällä blogissani

jossain vaiheessa

jotain kirjoittamaankin.

Mutta loppuviikosta palaan

taas

ainakin hetkeksi

takaisin

ystävämme

Chi:n

saloihin.

Eli Fengshuita luvassa.;)

Väreistä ainakin jotain.



Mutta nyt asiaan

siitä

valkoisesta sohvasta.

Nappasin keväällä kirjakaupasta

muutaman helpon

kesälukemisen

sen kummempia

miettimättä.

Ensimmäiseksi luin

Merja Tynkkysen

 -Valkoinen sohva Rivieralla-

Se ei ehkä

 Italian auringon alla

loman alussa

ollut

lomatunnelman

 kohottamisen kannalta 

ihan paras ratkaisu,

mutta ajatuksia ainakin herättävä.

Kirjan takakannessa kirjaa

kehutaan mm.

 humoristiseksi

ja nauruhermoja kutkuttavaksi,

omin sanoin sanoen.

Minulle tuo lukuelämys

oli kyllä jotain ihan muuta.

Kesken lukemisen ihmettelin,

että missähän

kohtaa

on se humoristinen osio.

Kirjan tunnelma oli

kauttaaltaan

aika latistunut ja

alavireinen.

Hyvä kuvaus toki

erään naisen,

vaimon,

äidin

matkasta etsiä

mielenrauhaa.



Ja sitten kun leikin

keittiöpsykologia

niin ymmärrän,

että nelikymppinen nainenhan

siinä

on kyseessä,

oman "ikäkautensa"

tyypillisine

tunnelmineen.

Älkää muuten ottako

liian vakavasti

näitä

analysointejani.

Tiedän kyllä,

että yksilöitähän tässä

kaikki ollaan

omine vaiheineen ja

omassa tahdissa kehittyen,

 mutta

toisaalta elämänkaari-

ajattelu

antaa kuitenkin paljon vastauksia

ja saattaa jopa helpottaa,

kun ymmärtää,

että  me aikuisetkin

käymme läpi erilaisia

ikäkausia omine tunnelmineen.

Ja niissä meidän ikävaiheissä,

riippumatta erilaisista

kokemuksista ja

elämäntavoista,

meillä kaikilla

on samankaltaisia ajatuksia

ja kysymyksiä

tiettyinä aikoina.

Ja siis se mielenkiintoinen osio

kirjasta

oli lopuksi pohdinta naisen

elämänvaiheesta.

Tässä siitä suoraa lainausta.

Järkevälläkin ihmisellä on sokea pisteensä.

Minä, joka olin aina ollut tunnollisista tunnollisin

 ja järkevä kuin peruna,

hätkähdin huomaamaan omani vuosien myötä.

Niin kai aina, eihän piste muuten mikään sokea olisi

ollutkaan.

Sokea piste on aikamoinen juttu.

Se tyrannisoi elämää taustalta käsin,

mutta on läsnä

jokaisessa valinnassa, mielipiteessä ja

ajatuksenpätkässä.

Sen voima on valtava:

sokean pisteen vuoksi voi ymmärtämättömyyttään

jättää puoli elämää elämättä

tai olla tarttumatta hetkeen silloin,

kun se olisi mahdollista.

Pisteitä on erikokoisia.

Oma lapsi, äiti, isä, sisar, ystävä tai lähisukulainen.

Oma puoliso, jolloin peiliään ei voi olla näkemättä,

ellei ole jo täysin sokea.

Usein sokea piste on tietty asenne.

Sokeuteen kuuluu,

että yrittää kaikin voimin pitää oman erehtymättömyytensä omana tietonaan.

Sitten on sokeuden täplittämiä,

jotka eivät usko järkipuhetta silloin kun pitäisi.

Oma lajinsa on sokeus omille tarpeilleen.

Kun on vuosia tai vuosikymmeniä uskotellut itselleen,

että kaikki on hyvin,

vaikka elämä ei tunnu omalta ja aika kuluu siihen,

että yrittää väistellä kateuden, katkeruuden

 ja loukkaantumisen tunteita,

on pakko pysähtyä.

Jokaiselle tulee joskus totuuden hetki,

jolloin on pakko katsoa sokeaa pistettään

 silmästä silmään.

Tällaista tänään!;)